Suomen, kuten muidenkin maailman maiden, valtiontalous käy läpi ennenkokemattomia aikoja. Globaali viruslähtöinen inhimillinen kriisi iskee yrityksiin ja kuluttajiin tavalla, jossa julkisen talouden vakauttavaa kättä tarvitaan kipeästi.
Velanotto on nyt kohdattavassa kriisitilanteessa keskeinen tulonlähde valtiolle. Lisäbudjeteissa ilmaistava netto- eli uuden lainanoton tarve on noussut moninkertaiseksi alkuperäisestä ja velanoton kokonais- eli bruttomääräkin kasvaa merkittävästi. Miten lainanoton strategia taipuu tällaiseen tilanteeseen?
Velanoton strategia nojaa lainanoton kasvaessa edelleen keskeisesti likvideihin euromääräisiin viitelainoihin. Lyhytaikaisella lainanotolla eli valtion velkasitoumuksilla on tärkeä roolinsa joustavana elementtinä epävarmuuden vallitessa. Lainanotolla muissa valuutoissa kuin euroissa taas on oma täydentävä tehtävänsä sijoittajahajautuksen ylläpitämisessä. Strategia pysyy siis keskeisiltä rakenteiltaan entisellään, vaikka määrät muuttuvat.
Jotain uuttakin on kuitenkin mukana. Kevään aikana euromääräisiä viitelainoja on laskettu liikkeelle perinteisten syndikointien ja huutokauppojen lisäksi ns. private placement -emissioina. Tämä vakiintunut mutta kankeasti suomentuva markkinatermi tarkoittaa yhdelle tai muutamalle sijoittajalle päämarkkinatakaajapankin välityksellä myytävää lainaerää. Miksi näin on toimittu ja mitä tämä lainamarkkinoiden näkökulmasta tarkoittaa?
Hermostuneisuus levisi velkamarkkinoille maaliskuun alkupuolella, kun koronakriisi ja sen mukanaan tuomat rajoitustoimet heikensivät erilaisten omaisuuserien arvoja. Kävi myös ilmeiseksi, että valtioiden lainojen tarjonta tulisi rahoitustarpeiden lisääntyessä kasvamaan. Myös Suomen valtionlainojen korot nousivat ja korkoero Saksaan kasvoi. Tämä lisäsi jossain määrin lainoihin kohdistuvaa kysyntää eli houkuttelevuutta sijoituskohteena erityisesti niiden sijoittajien näkökulmasta, jotka toimivat säännöllisesti valtionlainamarkkinoilla ja seuraavat suhteellisia hintoja tarkasti. Sekä tarjonta että kysyntä siis kasvoivat, mutta markkinoiden likviditeetti eli mahdollisuus suurten kauppaerien toteuttamiseen kustannustehokkaasti oli kuitenkin yleisen epävarmuuden vuoksi heikentynyt. Toteutetut emissiot olivat kooltaan huutokauppoihin ja syndikointeihin nähden pieniä, mutta kuitenkin jälkimarkkinakaupankäynnin kauppaeriin verrattuina suuria.
Tähän tilanteeseen loppusijoittajille suunnattujen emissioiden toteuttaminen oli sekä valtiolle kustannustehokas että markkinoiden – erityisesti päämarkkinatakaajien – näkökulmasta likviditeettiä tukeva ratkaisu. Likviditeetin ylläpitäminen on toki myös velanottajan näkökulmasta etu, joka tukee kustannustehokkuutta pidemmällä aikavälillä. Tästä näkökulmasta lisäemissiot jo olemassa olevalla likvidillä velkainstrumentilla ovat velanotossa uusia instrumentteja parempi ratkaisu. Vaikka epävarmuus on vähitellen hellittänyt mm. keskuspankkien osto-ohjelmien vuoksi, on likvidien viitelainojen private placement -emissioille nähty kevään mittaan myös maaliskuun jälkeen kysyntää. Ne ovat olleet omalta osaltaan täyttämässä tänä vuonna nopeasti muuttunutta varainhankintatarvetta. Emme tällä hetkellä näe tälle emissiomuodolle pysyvämpää roolia varainhankinnan strategiassa, vaan kyseessä on ollut ensisijaisesti väline poikkeukselliseen tilanteeseen sopeutumiseen.
Tiedot viitelainojen private placement -emissioista on julkaistu Tilastot-osiossa, kuten tiedot muistakin emissioista.