Suomen valtionvelan historian hurjimmat lainaneuvottelut käytiin lokakuussa 1867. ”Minulla ei ole niin suurta vihollista, että toivoisin hänen käyvän läpi sen, mitä minä olen Berliinissä kahdeksan päivän aikana kokenut”, kirjoitti Suomea neuvotteluissa edustanut Reinhold Frenckell kokemastaan. Mistä oli kyse?
Hurjat neuvottelut käytiin Berliinissä lokakuussa 1867, vain muutama vuosi Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäisten ulkomaisten obligaatioemissioiden jälkeen. Suomea neuvotteluissa edusti Suomen Pankin johtokunnan jäsen Reinhold Frenckell, kun vastapuolena oli yksi Euroopan vaikutusvaltaisimmista pankkiireista, Mayer Carl von Rothschild.
Dramaattisten neuvottelujen syynä oli yksi Suomen historian traagisimpia tapahtumia. Venäjän keisarikunnan autonomista suuriruhtinaskuntaa, Länsi-Euroopan köyhää ja maatalousvaltaista takamaata, koettelivat 1860-luvun kuluessa useat katovuodet. Niistä inhimilliseksi katastrofiksi muodostui vuosi 1867: kesäkuussa oli vielä lunta maassa ja syyskuun alussa saapui halla. Sato menetettiin ja seurauksena oli Länsi-Euroopan historian viimeinen rauhanajan nälänhätä, jossa menehtyi jopa kymmenesosa Suomen väestöstä.
Suomen senaatti tarvitsi rahaa kipeästi nälänhädän vaikutusten lievittämiseksi.
Suomen senaatti tarvitsi rahaa kipeästi nälänhädän vaikutusten lievittämiseksi. Von Rothschild epäili köyhän, katovuosien runteleman Suomen kykyä maksaa velkansa takaisin. Hän kuitenkin suostui lopulta myöntämään lainan suuriruhtinaskunnan senaatille. Frenckell oli pistänyt lainaneuvotteluissa kaiken peliin, ja tehnyt vaikutuksen myös von Rothschildiin. Hän kirjoitti lainapäätöksensä jälkeen Suomeen senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikölle, J.V. Snellmanille: ”En tiedä, miten voisin kyllin voimakkaasti vakuutta Teille, Herra Senaattori, että hallituksenne edustaja on osoittautunut maansa etujen intomieliseksi ajajaksi, ja aivan varmasti saatte kiittää hänen sitkeyttään ja hänen minun taivuttamisekseni käyttämiään keinoja siitä, että on saatu aikaan päätös tästä liiketoimesta, johon suostumisen olisin varmasti evännyt kaikilta multa kuin häneltä.”
Saksan johtavan pankkiirin kehumista voi hyvällä syyllä pitää tärkeänä ja poikkeuksellisena pätevyyden osoituksena. Ehkä se osaltaan vaikutti siihen, että Reinhold Frenckell nimitettiin vajaa kymmenen vuotta myöhemmin uuden keskusviraston, Valtiokonttorin, ylijohtajaksi. Virasto aloitti toimintansa 150 vuotta sitten, vuonna 1876, ja ryhtyi hoitamaan valtionrahastoja ja valtionvelan korkojen ja kuoletusten maksua. Valtiokonttorin tehtäväkenttä on sittemmin merkittävästä laajentunut. Se vastaa kuitenkin edelleen valtionvelan maksuliikenteestä ja nykyisin myös valtion lainanoton ja kassanhallinnan markkinaoperaatioista, valtiovarainministeriön velanhallinnan määräyksen asettamien strategisten suuntaviivojen puitteissa.
Obligaatioiden lunastusta Valtiokonttorin salissa toisen maailmansodan jälkeen Lähde: Valtiokonttori.
Valtiokonttorin perustamista paljon tärkeämpi kehitys valtion 1800-luvun loppupuolen lainanotossa oli lainanoton infrastruktuurin rakentuminen. Suomelle syntyi 1860-luvun hankalan alun jälkeen kansainvälinen pankkiverkosto ja sijoittajakunta, samalla kun Suomen nimi tuli tutuksi kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla. Suomen valtion nykyisten lainanottokäytäntöjen ja pankkisuhteiden juuret ulottuvat 150 vuoden taakse.
Pankki- ja sijoittajasuhteet mahdollistivat lainanoton käytännön toteutuksen. Sijoittajien ostopäätökset perustuivat kuitenkin Suomen kansantalouden ja julkisen talouden kuntoon, jotka kulminoituvat Suomeen kohdistuvaan luottoriskilisään: Suomen valtion obligaatioiden korkoeroon suhteessa toisten valtioiden emittoimiin obligaatioihin. Sen kehityksen seuranta tarjoaa mielenkiintoisen tirkistysikkunan Suomen historiaan. Viime kädessä luottoriskilisä kuvastaa obligaatiosijoittajien uskoa lainanottajan kykyyn ja haluun maksaa korkomaksut ja velan pääoma takaisin lainaehtojen mukaisesti.
1800-luvun loppua kohden suuriruhtinaskunnan luottoriski laski paljon Venäjää pienemmäksi – muiden Pohjoismaiden tasolle.
Vuosisadan loppua kohden suuriruhtinaskunnan luottoriski laski paljon Venäjää pienemmäksi. Se asettui Pohjoismaiden tasolle, kun Suomen autonomia laajeni ja sen talouskasvu vauhdittui. Toisin kuin yleensä imperialismin ajan suurvalloissa, rajamaa koettiin pääomamarkkinoilla imperiumin ydintä luotettavammaksi toimijaksi. Suomen vahva markkinauskottavuus yhdistyi maailman rahoitusmarkkinoiden integroitumiseen, kun klassinen kultakantajärjestelmä nivoi maailman rahoitusmarkkinat yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi.
Traaginen 1900-luku maailmansotineen tuhosi kansainvälisen rahoitusjärjestelmän, joka elpyi belle epoquen mittasuhteisiin vasta vuosituhannen vaihteessa. Kansainvälinen kehitys heijastui myös Suomeen. Vuonna 1917 itsenäistynyt nuori tasavalta kärsi maailmantalouden ja -politiikan turbulenssista ja alkuvaiheessa erityisesti Neuvostoliiton aiheuttamasta eksistentiaalisesta uhasta, mikä piti Suomeen kohdistuvan luottoriskilisän suurena. Suomen paluu obligaatiomarkkinoiden ytimeen tapahtui täysimittaisesti vasta euromarkkinoiden myötä vuonna 1999.
Valtion lainanotolla oli suuri merkitys koko maan kattavan rautatieverkoston rakentamisen rahoituksessa. Kuvassa on vuonna 1921 valmistunut Jänisjoen rautatiesilta. Lähde: Työväen arkisto.
Ensin Mayer Carl von Rotshchildin Saksassa ja vuosisadan vaihteessa Crédit Lyonnaisin Pariisissa järjestämien lainaemissioiden turvin Suomeen rakennettiin koko maan kattava rautatieverkosto. Sen merkitys Suomen historiassa oli ratkaiseva: radat yhdistivät laajan maan yhdeksi taloudelliseksi ja poliittiseksi kokonaisuudeksi. Valtionobligaatioiden emissiot omalta osaltaan korostivat myös autonomisen Suomen ”valtiollisuutta”, samalla tavoin kuin uuden viraston nimi, Valtiokonttori. 1920-luvulla itsenäistynyt Suomi laski obligaatioita liikkeeseen New Yorkissa ja rahoitti maan sähköistämistä. Toisen maailmansodan aikana kotimainen vähittäislainanotto oli keskeinen väline sodankäynnin rahoituksessa: sotaobligaatioita sai pankkien konttoreiden ohella merkitä Valtiokonttorissa.
Uudestaan lainanoton suuri merkitys nousi esille 1990-luvun laman aikana: koti- ja ulkomaisen lainanoton turvin valtio lievitti suuren laman vaikutuksia ja tuki kriisiytynyttä pankkisektoria. Korkeat velkavuoret onnistuttiin kuitenkin poikkeuksetta sulattamaan, kunnes vuoden 2008 finanssikriisin jälkeinen valtiontalouden krooninen alijäämäisyys näyttää aiheuttaneen pysyvämmän velkasuhteen nousun. Se heijastuu myös valtion lainanoton vuosittaisiin määriin. Valtiokonttori laskee 150-vuotisjuhlavuonnaan liikkeeseen velkapapereita pääasiallisesti ulkomaisille sijoittajille 44 miljardin euron edestä.
Artikkelin pääkuva: Imatrankoski. Valtion lainanoton merkitys Suomen infrastruktuuri-investoinneissa on ollut tärkeä. Autonomian aikana valtio rahoitti lainanotollaan maanlaajuisen rautatieverkoston rakentamisen. Vuonna 1917 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen lainanoton turvin valjastettiin Suomen koskia sähköntuotantoon. Imatrankosken voimalaitoksen valmistuminen vuonna 1929 lisäsi Suomen sähköntuotantoa merkittävästi. Valtion tasan 100 vuotta sitten, vuonna 1926 liikkeeseen laskema dollariobligaatio sai kutsumanimen ”Niagara of Finland loan”- sen tuoma pääoma käytettiin voimalaitoksen rakentamiseen. Kuva: Työväen Arkisto
