Suomi Amerikan rahoitusmarkkinoilla

Suomen valtio on pitkään ollut yksi luotetuimmista lainanottajista kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla. Sen luottoluokitukset ovat parhaat mahdolliset ja valtion obligaatioiden korot ovat alhaalla; Suomen korkoero Saksan valtion obligaatioihin on euroalueen pienimpiä. Itsenäisyytensä alkutaipaleella Suomeen kohdistunut luottamus ei ollut yhtä itsestään selvää.

Suomi itsenäistyi vuonna 1917 samoihin aikoihin monen muun romahtaneista keisarikunnista eronneen rajamaan kanssa. Se tarvitsi kipeästi ulkomaista lainaa mm. valtiontalouden liikkumavaran kasvattamiseksi ja keskuspankin valuuttakurssi- ja rahapolitiikan tukemiseksi. Itsenäisyyden ensimmäisen vuosikymmenen aikana valtion lainanotto suuntautui Yhdysvaltain dollarimarkkinoille.

Syynä oli maailmanrahoitusjärjestelmän painopisteen muutos. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat korvasi sodan runtelemat eurooppalaiset valtiot pääoman viejänä. Suuri määrä ulkomaisia valtioita laski 1920-luvulla liikkeeseen obligaatioita Yhdysvaltain rahoitusmarkkinoilla. Suomen yritykset 1920-luvun alussa karahtivat kuitenkin karille.

Vuonna 1921 Suomen lähettiläs raportoi Washingtonista – keskusteltuaan useiden pankkiirien kanssa – että yhteenvetona voidaan todeta kuuden syyn estävän valtion lainanoton Yhdysvalloissa: Suomi on liian lähellä Venäjää, Suomi lasketaan Euroopan uusien maiden ryhmään, Suomeen kohdistuu sekä sisäinen että ulkoinen bolsevikkiuhka, Venäjä voi taas laajentaa imperiumiaan, Eurooppaan kohdistuu yleinen pessimismi sekä kuudentena Yhdysvaltain rahoitusmarkkinoiden tila. Suomen valtio vastaanotti samanlaisia viestejä myös eurooppalaisista rahoituskeskuksista, erityisesti ”bolsevikkien Venäjän” läheisyys piti yllä epäluottamusta myös Suomea kohtaan.

Poliittisen tilanteen ohella valtion ulkomaisia lainanottomahdollisuuksia haittasi Suomen valtiontalouden ja rahaolojen heikko tila itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. Valtio oli myös ajautunut eurooppalaisten sijoittajien kanssa kiistaan maailmansotaa edeltäneenä kultakanta-aikana emittoitujen obligaatioiden hoidosta. Obligaatioiden haltijat halusivat kultakantavuosina liikkeeseen laskettujen obligaatioiden kassavirrat eri valuuttojen alkuperäisissä kulta-arvoissa, kun valtio oli halukas maksamaan korkoja ja kuoletuksia sodan jälkeen devalvoituneilla kursseilla. Lopulta valtio sai sovittua kiistaansa sijoittajien kanssa 1920-luvun puoleen väliin mennessä, joskin Ranskan rahoitusmarkkinoilla yksittäiset riidat jatkuivat vielä myöhemminkin.

Vuonna 1923 Suomen valtio onnistui lopulta laskemaan liikkeeseen ensimmäisen dollariobligaationsa. Suomen ulkoinen asema oli vakiintunut Neuvosto-Venäjän kanssa solmitun Tarton rauhansopimuksen jälkeen, kotimaan poliittiset olot olivat rauhoittuneet, kun nuoren tasavallan demokraattinen yhteiskuntajärjestelmä osoitti toimivuutensa ja taloustilanne oli stabiloitunut. Kansainväliset rahoitusolot alkoivat myös vakaantua, useat maat palasivat kultakantaan ja Saksan sekasortoinen taloustilanne parani sen saatua rahoitusta Yhdysvalloista. Myös Suomen oma paluu kultakantaan läheni.

Eittämättä Suomea auttoivat myös perinteet valtionvarainhoidossa. Suomen valtiovarainhoidon juuret olivat vuodessa 1809, jolloin Suomi oli liitetty autonomisena osana Venäjän keisarikuntaan. Suomesta oli tullut oma, erillinen valtiontaloudellinen kokonaisuus, kun keisari Aleksanteri I oli ilmoittanut, että Suomessa kerättävät verot käytetään uuden suurruhtinaskunnan menoihin. Suomen taloudellinen itsenäisyys oli kasvanut asteittain 1800-luvun kuluessa, tärkeimpänä oli ollut oman rahayksikön perustaminen 1860. Oman valtiontalouden myötä Suomesta oli tullut myös erillinen lainanottaja rahoitusmarkkinoilla, suurruhtinaskunta oli laskenut ensimmäiset kansainvälisille rahoitusmarkkinoille suunnatut obligaatiot liikkeeseen 1863.

Kun Suomi itsenäisenä tasavaltana laski ensimmäiset obligaationsa liikkeeseen ulkomaisilla pääomamarkkinoilla 1923, se jatkoi 60 vuotta aiemmin alkanutta perinnettä. Suomi pystyi esittäytymään ulkomaisille pankkiireille ja sijoittajille entiteettinä, jolla oli tunnetusti säntillisen lainanottajan maine. Traditiota korosti, että Suomen tasavalta edelleen maksoi korkoja ja kuoletuksia lukuisista autonomisen suurruhtinaskunnan liikkeeseen laskemista lainoista.

Vuoden 1923 obligaatioita seurasi uusia valtion dollariobligaatioita, joilla Suomi rahoitti mm. Imatran kosken voimalaitoksen rakentamista. Valtion lisäksi dollarimarkkinoille rynnisti muita suomalaisia lainanottajia, kuten Teollisuus-hypoteekkipankki, Asuntohypoteekkipankki ja Helsingin kaupunki.

Missään vaiheessa 1920-luvulla valtio ei kuitenkaan saavuttanut arvostusta ja luottamusta, josta se oli nauttinut autonomian ajan parhaimpina aikoina. 1890-luvun lopussa Suomi miellettiin tärkeimmän lainanantajamaan Ranskan rahoitusmarkkinoilla muiden Pohjoismaiden veroiseksi luotettavaksi lainanottajaksi. Suomi kuului autonomisena osana Ranskan liittolaismaan imperiumiin, jonka turvallisuuspoliittisen sateenvarjon alla Suomi kehitti talouttaan ja yhteiskuntaansa. 1920-luvulla Suomi ei saavuttanut muiden Pohjoismaiden korkotasoja ja sen saamat luottoluokitukset olivat selvästi muita Pohjoismaita heikompia. Suomen vertaisryhmä oli idempänä ja etelämpänä.

Dollarimarkkinoiden ilo jäi kuitenkin väliaikaiseksi. Wall Streetin pörssiromahdus 1929 romahdutti perustuksiltaan huteran, valuuttojen osittaisiin kultasidoksiin perustuvan kansainvälisen rahoitus- ja talousjärjestelmän. Useita Latinalaisen Amerikan maita ajautui 1930-luvun alussa konkurssiin. Wall Streetin sijoittajat pelästyivät ja sulkivat rahahanansa. Maailmantalous ajautui syvään lamaan, jonka seuraukset osoittautuivat maailmanhistoriallisen dramaattisiksi. Kultakannan hajotessa Suomen markka devalvoitui, mikä aiheutti valtiolle huomattavia valuuttakurssitappioita. Loppujen lopuksi suomalaisten instituutioiden ensi kosketus Amerikan rahoitusmarkkinoille osoittautui kalliiksi harjoitukseksi.

Kun sijoittajat pelästyivät, eniten kärsivät reunamaat. Näin tapahtui myös 1930-luvun alussa. Taloudellinen menestys ja poliittinen vakaus ei pelastanut Suomea. Kriisitilanteessa Suomi miellettiin edelleen periferiseksi maaksi, jonka talous perustuu metsään ja maatalouteen, kuten luokituslaitos Moody’s kertoi amerikkalaisille sijoittajille. Ongelmaa pahensi oikeistoradikalismin luoma epävakaus; presidentti Ståhlbergin kaappaus ei jäänyt pankkien analyyseissä huomioimatta. Valtio tarvitsi kipeästi rahaa, mutta sen saanti ulkomailla osoittautui mahdottomaksi. Toisen kerran kymmenen vuoden sisällä Suomi oli tilanteessa, jossa ulkomaiset rahahanat olivat kiinni. Parhaansa ulkomaisen luottamuksen säilyttämiseksi ja parantamiseksi Suomi toki teki. Ns. Hooverin moratorion jälkeen Suomi oli 1933 ainoa maa, joka jatkoi ensimmäisen maailmansodan ajoilta periytyvien sotavelkojen takaisinmaksua Yhdysvalloille.

Suomen erävaelluksesta tuli pitkä, valtio palasi dollarimarkkinoille vasta 1963. Vielä silloinkin Suomeen kohdistui epäluuloja, ei vähiten siksi, että vain kaksi vuotta aiemmin Neuvostoliitto oli ojentanut Suomelle pelästystä herättäneen nootin, joka pilasi valtion ensimmäisen sodan jälkeisen ulkomaisen lainan liikkeeseen laskun Sveitsissä.

1960-luvun comebackin jälkeen valtio on ollut säännöllinen liikkeeseenlaskija dollarimarkkinoilla, saaden seurakseen muita suomalaisia lainanottajia. Tosin lainanottoa varjosti heti 1960-luvulta alkaen Suomen valuutan toistuvat devalvaatiot, mitkä lisäsivät ulkomaisen lainanoton kustannuksia. Suomi on jatkanut dollarimarkkinoiden hyödyntämistä myös euroaikana, valtio on laskenut 2000-luvulla liikkeeseen sekä obligaatioita että velkasitoumuksia dollareissa eurolainanottoa täydentävänä rahoituskanavana. Tällä kertaa tosin euroalueen johdannaismarkkinoiden syvyys on mahdollistanut suojautumisen valuuttakurssiriskiltä.

Osaltaan Suomen kokemukset Yhdysvaltain rahoitusmarkkinoilla ovat vaikuttaneet siihen, että luottamus kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla on asetettu perinteisesti Suomessa tärkeäksi politiikkaprioriteetiksi. Yksi esimerkki on nykyisen hallituksen ohjelma, jossa asetetaan tavoitteeksi korkeimpien luottoluokitusten säilyttäminen. Rahoitusmarkkinoiden luottamuksen priorisoinnin juuret ulottuvat Suomen Pankin pääjohtajan ja myöhemmän tasavallan presidentin Risto Rytin toimintaan maailmansotien välisenä aikana. Ryti joutui sovittelemaan useita kiistoja ulkomaisten sijoittajien kanssa. Hän piti myös edellä mainittujen kokemusten opettamana huolta, että Suomi maksoi säntillisesti velkansa Yhdysvalloille 1930-luvulla.

Suomi on edennyt rahoitusmarkkinoilla vaikeuksien kautta voittoon. Maailmansotien välinen epäluottamus on korvautunut luottamuksella, joka on erityisesti rakennettu kurinalaiseen finanssipolitiikkaan, vakaaseen yhteiskuntaan ja sitoumusten uskolliseen täyttämiseen. ”We promised to pay. It is the only honest thing to do”, kuten pääjohtaja Risto Ryti totesi amerikkalaisessa sanomalehdessä 1934.

Mika Arola
Apulaisjohtaja, Riskit ja strategia
Valtiokonttori

Kirjoitus on julkaistu englanniksi valtion velanhallinnan vuosikatsauksessa.

Julkaistu 15.4.2014 klo 12.59 , päivitetty 15.4.2014 klo 12.58
Suomeksi   På svenska   In English

Takaisin sivun alkuun

Anna palautetta

Viesti koskee


Yhteystiedot