Reunamaasta talousjärjestelmän ytimeen

Milloin Suomi oikeastaan integroitui maailmantalouteen ja eurooppalaiseen kauppaan? Osavastaus piilee parissa välähdyksessä 1800-luvun puolivälistä.

Arvovaltainen The Economist otti suomalaisen sahatavaran hintanoteerauksiinsa ensi kerran vuonna 1856. Hiukan myöhemmin Ison-Britannian Helsingin konsuli Henry Woodfall Crowe puolestaan vahvisti käsitystä Suomen kiinnostavuudesta raportissaan Lontooseen. ”In the vast forest which cover the greater extent of Finnish territory lies the chief wealth of the country.”

Mutta miksi suomalaiset lankut ilmestyivät johtavan kansainvälisen talouslehden listoille vasta tuolloin? Olihan Suomesta laivattu sahatavaraa Britanniaan 1700-luvulta lähtien. Suomalaiset laivanrakennusmateriaalit terva ja puu olivat olleet mukana eurooppalaisessa maailmanvalloituksessa viimeistään 1600-luvulta lähtien, pönkittämässä välillisesti ensin Amsterdamin ja sittemmin Lontoon kaupallista ja sotilaallista merten herruutta.

Voidaan mennä vielä kauemmas historiaan. Keskiajan Euroopan ruhtinashoveissa ja kukoistavissa kauppakaupungeissa oli turkiksista lähes rajaton kysyntä, jota tyydytettiin muun ohella suomalaismetsien antimilla.

Kaupalliset ja kulttuurilliset kontaktit ovat ikivanhoja. Mutta kieltämättä Suomi oli pitkään Euroopan pohjoista reunaa, metsäerämaata, eräänlainen Ultima Thule. Vaikka eurooppalaiset ja kansainväliset verkostot ovat aina ulottuneet myös kauas Pohjolaan, yhteydet ovat olleet heikkoja ja varsinaiset kaupan ja väestön ja vallan keskukset, metropolit, kaukana muualla.

Valtiolliset seikat vaikuttavat myös. Suomalaiset olivat 1600-luvulla eurooppalaisen suurvallan asukkaita, mutta eivät Suomena, vaan osana Ruotsia, siihen jo 1000-luvun alussa yhteen kasvaneena. Napoleonin sotien sivutuotteena suomalaiset olivat jälleen vuodesta 1809 osa suurvaltaa, mutta nyt keisarilliseen Venäjään Ruotsista erotettuna suuriruhtinaskuntana.

Suuriruhtinaskunta Suomella oli sisäinen itsehallinto, vanhaa perua länsimainen lainsäädäntö ja oikeusvaltioperinne ja verraten suuri vapaus kansakunnan ja kansallisvaltion perustusten rakentamiseen. Tietysti kaikki tapahtui viime kädessä keisarillisen keskusvallan määrittämissä rajoissa, mutta monikymmenkansallisessa imperiumissa rajat olivat yllättävänkin väljät. 

Suomi sai ja sitä toisinaan suorastaan rohkaistiin uudistamaan instituutioitaan modernin markkinatalouden ja teollisen läpimurron kannalta suotuisiksi. Esimerkiksi 1860 Pietari salli Suomelle oma rahayksikön, markan, joka viisi vuotta myöhemmin saatiin irrottaa horjuvasta ruplasta ja kiinnittää yleiseurooppalaiseen hopeakantaan. Liikennejärjestelmää kehitettiin teollisen vallankumouksen edelläkävijää Britanniaa jäljittelevillä kanava- ja rautatieprojekteilla.  Ensimmäiset varsinaiset liikepankit perustettiin 1860-luvulla, aika lailla samassa aallossa kuin muualla Euroopassa. Omat tullirajansa Suomi sai jo 1809; ja vaikka ulkopolitiikkaa johdettiin Pietarista, suomalaiset yritykset toimivat varsin vapaasti maailmalla, laivanvarustajien kauppalaivat seilasivat maailman merillä ja suuriruhtinaskunta kävi kasvavaa ulkomaankauppaa vuosisadan lopulla jo enimmäkseen muiden kuin Venäjän kanssa.

The Economistin edellä mainitut noteeraukset ajoittuivat juuri tähän nopeiden muutosten vaiheeseen.  Tuolloin vuoden 1809 suurvaltapoliittisen ja valtiollisen käänteen tarkoittamaton sivutuote, Suomen suuriruhtinaskunnan synty ja kansallis-valtiollinen kehitys, alkoi lyödä itseään yleiseen eurooppalaiseen tietoisuuteen. 

Esimerkiksi Britannian kauppatilastoissa Suomen tuonti oli vielä vuosisadan alkupuolella luokiteltu vanhaa valtiollista jakoa seuraten joko Ruotsin tai Venäjän tuonniksi, mutta 1850-luvulla Suomi nousee itsenään esiin. The Economistin oli siis syytä tältä osin täydentää noteerauksiaan, etenkin kun suomalaisten sahatavarantuottajien osuus alan kokonaistuonnista saarivaltakuntaan oli ollut jo vuosikymmeniä kymmenesosan suuruusluokkaa, parhaimmillaan paljon enemmän.

Suomen aiempaa tiiviimpi ja voimallisempi integraatio maailmantalouteen eteni paljolti Pietarin ja Lontoon voimakentissä.

Pietari salli liberaalit uudistukset, joilla Suomessa avattiin ovia modernin teollisen kapitalismin läpimurrolle. Lisäksi Pietarin ja koko suuren Venäjän markkinat ruokkivat Suomessa uuden suurteollisuuden syntyä. 

Lontoon johtama vapaakauppapolitiikka kiihdytti kasvua ja teollis-teknologista edistystä. Vapaakauppa, yhtenäinen rahajärjestelmä ja teknologisten innovaatioiden leviäminen olivat luomassa lähes koko Euroopasta jättiläismäistä talousaluetta. Yhtenäinen Eurooppa, jota kaikkialla ohjasivat samanlaiset pyrinnöt teolliseen edistykseen ja jonka kosmopoliittinen kulttuuri- ja talouseliitti ylitti vaikeuksitta kansallisia ja valtiollisia rajoja, oli 1800-luvulla lähellä toteutumistaan. Tässä suuressa aallossa Suomi oli mukana, tosin jälkiaalloissa verrattuna maan edistyneimpiin ydinalueisiin, mutta silti mukana.

Eikä oikeastaan ihme: Euroopan väestö melkein nelinkertaistui ja kansainvälinen kauppa 50-kertaistui 1750–1913. Aikavälillä 1820–1880 maailmankauppa yhdeksänkertaistui. Globaali kasvu siis melkein puoliväkisin kytki myös maanosan pohjoiset reuna-alueet laajenevaan maailmankapitalismiin.

Suomi integroitui maailmantalouteen raaka-ainetuottajana, suurten metsiensä avulla. 1600-luvulla suomalais-ruotsalainen terva hallitsi Länsi-Euroopan markkinoita, ja1800-luvun jälkipuoliskolla suomalainen ja ruotsalainen sahatavara kilpailivat johtajuudesta maanosan suurimmilla markkinapaikoilla.

Ekspansiivinen sahateollisuus kytki siis Suomea brittivetoiseen maailmantalouteen tehokkaammin kuin mikään muu. Sen rinnalle kohosi pian toinen metsävaroja hyödyntävä teollisuus: selluloosan- ja paperinvalmistus.

Yksipuolisesti metsään nojaava rakenne oli sekä ongelmallinen että pitkäkestoinen. Itse asiassa yksipuolisuus vain syveni ajan mittaan, kansainvälisen työnjaon ja integraation syvetessä. Maailmansotien välillä Suomen viennistä yli 80 prosenttia oli metsäteollisuuden tuotteita, 1950-luvulla yli puolet ja vielä 1980-luvulla 30 prosenttia.

Lukujen valossa Suomen nousu yhdestä 1800-luvun Euroopan köyhimmästä reunamaasta maailman vauraimpien joukkoon 1900-luvun lopulla on oikeastaan ihme. Raaka-aine tuottajan osa maailmantaloudessa ei ole yleensä kovin ruusuinen.

Osittain ihmettä selittää metsäteollisuustuotteiden suotuisa pitkän aikavälin hintakehitys ja Suomea suosinut ulkomaankaupan vaihtosuhde.

Osin ihmeen taustalla ovat yhteiskuntapoliittiset tekijät, mm. metsien omistussuhteet: keskittymistrendi katkaistiin valtion toimin 1920-luvun taitteessa. Sadoille tuhansille maanviljelijöille hajautuneen metsänomistuksen ansiosta teollisuuden vientitulot jakautuivat verraten laajasti kansantalouteen ruokkimaan kehitystä ja toimeliaisuutta.

Vahvan metsäteollisuusklusterin varjoissa kasvatettiin lisäksi uusia, aluksi vain puunjalostusblokkia palvelemana luotuja teollisuudenhaaroja, joista kehkeytyi sittemmin globaaleja menestyjiä, sellaisia huipputeknologian osaajia kuin Nokia tai hissiyhtiö Kone. Nykysuomalaisten tunnepitoinen suhde Nokian nousuihin ja laskuihin ei ole metsä-Suomen pitkän historian taustaa vasten kovin kummallista.

Näin katsottuna Suomen kehitysihme on yleisemminkin ajankohtainen. Reunalta, köyhyydestä ja raaka-ainetuottajan asemasta on mahdollista integroitua maailmantalouteen kohtuullisesti menestyen.  

Markku Kuisma
Suomen ja Pohjoismaiden historian professori
Helsingin yliopisto

Kirjoitus on julkaistu englanniksi valtion velanhallinnan vuosikatsauksessa.

Julkaistu 15.4.2014 klo 12.59 , päivitetty 15.4.2014 klo 12.51
Suomeksi   På svenska   In English

Takaisin sivun alkuun

Anna palautetta

Viesti koskee


Yhteystiedot